Ikinuoret blondit

On asioita, jotka saavat minut hyvälle tuulelle. Yksi niistä ovat ikinuuoret blondit. Tapaan heitä ympäristössäni lähes päivittäin ja joka kerta ajattelen "voi kuinka ihanaa".

Odotan linja-autoa pysäkillä. Olen pukeutunut  matalakantaisiin käveylkenkiin, farkkuihin ja  jo vuosia vanhaan  ohueen sammalenvihreään tikkitakkiini, kaulahuiviin. Yleensä minulla ei ole meikkiä, ehkä sormus sormessa ja aurinkoisella kelillä aurinkolasit. Usein unohdan laittaa huulipunaakaan.

Vieressäni seisoo hoikka nainen jalassaan tennarit, city-sellaiset, vaaleat, hopeanvärisiä niittejä ja nauhoja. Päällään farkut, tikkitakki, huivi ja auriolasit - mutta kuinka erilaiselta hän näyttääkään kuin minä. Vaalea runsas tukka on on kuohkealla nutturalla, korvissa hopeaa, kaulalla samoin, ranteissa moninaiset korut, isoja sormuksia. Ja nuo farkut ovat tietenkin tiukat, kuten pitääkin, kaulahuivi kuin pukukoru ja käsivareella keikkuu muhkea laukku, korea kuin iltalaukku mutta kokoa XXL, sinne sujahtaisi hyvin vaikka muutamakin isokokoinen tenavaippa. Aika moni hänen ikäisistään nimittäin tarivtsee niitä jo.  Jostain syystä luulen, ettei hän niitä käytä. 

Menee hetki ja hänen ystävättärensä saapuu pysäkille. Yhtä huoliteltuna ja näyttävänä, tennarit ovat kuitenkin vaihtuneet korkeisiin korkoihin, farkut leopardikuvioisiin trikoisiin, väriskaala kulkee puuterista kultaan ystävättären vaaleaharmaa-hopea sijaan. Ja iho heillä on kuparin tai kullanruskea niin kasvot, kädet, käsivarret kuin jalatkin. Se väri ei ole purkista kotoisin. Toisin kuin tukean vaalennus.

Nämä samat naiset ja heidän ystävättärensä tapaa päivittäin myös istumassa lähikuppilan ulkopöytien ääressä, aina yhtä huoliteltuina. Päällään villakangastakit, laskeutuvia neuleita, korkeat kaulukset tai laajat pääntiet saapikkaat tai sandaalit. Edessään heillä on kahvikuppi tai vesilasi, mutta yhtä usein tuoppi olutta tai lasi viiniä. En tunne heitä. Mutta kaiksesta näkee että he ovat vanhoja ystäviä, juttua riittää.

He ovat niin selkästi blondeja, että tietenkin heitä pitäisi ajaltella typeriksi aivottomiksi naisiksi - ja vielä kaiken lisäksi eläkeläisiä. Ikähaitaria en uskalla sanoa, sillä voihan se olla yhtä lailla reilu kuusikymmentä kuin seistemäkinkymmentä. Minusta he näyttävät vanhoille, mutta minäkin näytän muiden silmissä vanhemmalta kuin omissani. Ehkä me 60+ näytämme ryppyinemme  juuri tuolta. Mutta olen varma, että kun minä istun katukahvilassa en saa ketään ohikulkijaa niin hyvälle mielelle, pelkällä olemassaolollani, kuin he saavat minut. Kiitos, että ikinuoria blondeja on olemassa!

Lääke haudattuna?

Tulin hammaslääkäristä ja soitin miehen kännykkään tulisiko hän koiran kanssa istuskelemaan aurinkoon kanssani. Ei tullut, sillä koiramme heräili juuri rauhoituspiikistä eläinlääkärissä.

Rannallamme ulkoilee paljon koiria. Nyt siellä oli juoksennellut vapaana yksi terrierri. Ja ennenkuin kukaan ehti reagoida, se keskeytti juoksunsa ja tarrautui kytkettynä olevaan "perroomme" kiinni. Onneksi se kuitenkin irrotti otteensa omistajien nostaessa sen peräpäätä kyllin korkealle. Ja onneksi koiria ei vedetty irti toisistaan. Ja onneksi eläinlääkäri oli  sadanmetrin päässä. Koiran omistajia mies ei kuitenkaan onnistunut saamaan mukaansa. Eikä heillä olisi varmaan ollutkaan millä maksaa koiransa tekosia. Heillä ei ollut papereitakaan. Tuskin siis sataa euroa eläinlääkärimaksuun.

Punkkari yrittää niskanpäälle
Nyt, joitain päiviä myöhemmin perromme ei näytä enää ollenkaan koirarukalle. Vaan hiukan punkkarille, kun karvat toiselta puolen päätä on ajeltu ja sänki on muutaman millin paksuinen.

Koira ei saanut lopultakaan pahoja vammoja, ei ruumiillisia eikä henkisiä. Yksi pintahaavoista oli jo ehtinyt eläinlääkärille päästyä tulehtua ja turvota, mutta nopea lääkitys auttoi. Huoli oli tietenkin siitä, että tuskin purijalla olivat kaikki rokotuksetkaan ajan tasalla.  Mutta yhtään tikkiä ei tarvittu ja turvotuskin laski seuraavaan päivään. Koiramme voi nyt ihan hyvin, mutta meillä on ongelma. Lääkkeet.

Antibioottikuuri kestää kymmenen päivää, kipulääkityksen lopetimme jo vaikka senkin kesto olisi ollut viikko. Koira ei kuitenkaan näytä sitä tarvitsevan. Koira pistää muutenkin hanttiin koko lääkitykselle. Pari ensimmäistä päivää meni hienosti herkku, lääke, herkku -taktiikalla. Kolmannen päivän aamuna herkku ei enää kelvannutkaan. Ok. Seuraava herkku toimi samalla taktiikalla.

Sitten piti jo turvautua epätoivoiseen ratkaisuun: kätkeä lääke herkkuun. Ei toimi ajokoiralle, sehän haistaa kaiken. Epätoivoissani tungin lääkettä väkisin suuhun = mun kädessä pari haavaa + hirveä huuto koiralle "ja muahan et pure!!!" + koiralta hirveä murina mulle.  Jotenkin väsyttämällä se pilleri kuitenkin loppujen lopuksi tainnutettiin: mies piti koiran kuonosta kiini, niin kauan että sen oli jo pakko nielaista, mitä ikinä suussa olikaan.

Huominen aamu on taas arvoitus. Mihin mahtaa olla lääke haudattuna? Vieläkö Caesar toimii kuten tänään. Sellaista euron pikkupurkkiherkkuahan meidän koira ei ollut koskaan ennen maistanut.

Kaupunkielämä on vaarallista. Tosin oma perrommekaan ei ole mikään enkeli vaan pyrkii helposti uhoamaan uroksille ja kävisi varmaan kiinnikin viholiseensa, jos saisi mahdollisuuden. Uhoaminen on sallittua vaikka ei suotavaa, mutta viholliskoirankaan kimppuun emme anna koiran käydä. Siitä pitää mm. hihna huolen.

Erityisen hyvä katkarapupasta

Eihän tämä ole mikään ruokablogi, mutta nyt on pakko jakaa tämä ohje. Oli nimittäin mielettömän hyvää pastaa. Harmi etten tajunnut ottaa kuvaa, mutta käyttäkää mielekuvistusta: syvällä lautasella on tuoreista katkaravuista, kermasta ja porkkanasta auringon väriä saanut mehukas annos.
Ja mikä siitä sitten teki niin hyvää? Kokeile itse, niin ehkä osaat kertoa.

Näin tein annoksen kahdelle.

1/2 kiloa juuri hallista tuotuja tuoreita katkarapuja kuorineen
2 pulskaa valkosipulinkynttä
3 cm aika tulista chiliä ohuina siivuina ilman siemeniä
5 cm purjoa
4 tuoretta herkkusientä siivuina
pikku loraus soijakastiketta
aivan vähän suolaa
keskikokoinen porkkana
2 dl ruokakermaa (15%)
puolikkaan sitruunan mehu
silputtua persiljaa

Kuorin katkaravut ja poistin suolen. Jätin odottamaan sivuun.
Laitoin pastaveden kiehumaan, hieman suolaa sekaan.
Kuorin porkkanan ja tein siitä kuorimaveitsellä ohuita nauhoja.

Silppusin valkosipulinkynnet ja ohuiksi siivuiksi chilin ilman siemeniä. Puhdistin purjon hiekasta ja silppusin. Laitoin kaikki kylmälle pannulle (levy aluksi 9:lle), annoin "kuivahtaa" hiukan levyn lämmetessä, että purjoon tarttunut vesi haihtui. Sitten kaadoin oliiviöljyä hyvän lorauksen.

Puhdistin herkkusienet ja viipaloin ohuiksi siivuiksi. Lisäsin pannulle, laskin levyn lämpöä.  Kääntelin ja annoin ruskistua kevyesti. Jouduin odottelemaan hetken, että pastavesi kiehuisi. Paistinpannua oli pakko siirtää hetkeksi levyltä sivuun, etteivät sienet ruskistuisi kuiviksi.

Kun sain 6 minuutin pastan kiehumaan, lisäsin pannulle katkaravut yksitellen. Käänsin, kun toinen puoli oli saanut väriä, lisäsin ihan vähän soijaa ja suolaa. Kääntelein tietty koko lystiä ja sekoitin porkkananauhat mukaan. Hetken päästä kaadoin kermaa, sekoittelin, lisäsin sitruunamehun, ja hetken päästä vielä loput kermat purkista ja persiljasilpun..  Vihreä tuore persilja sain kastikkeen keltaoranssin sävyn hehkumaan.

Nostelin pastan pannulle, pyöräytin sekaisin kerran, kaksi. Tein katkaravuista tasajaon lautasille, molemmille tuli kuusi. Sitten kauhalla loppuherkku puokkiin - ok, sai mies vähän enemmän.

Eniten tässä ruokalajissa vei aikaa pastaveden kiehuvaksi saaminen. Syömiseen taisi hurahtaa nelisen minuuttia. En siis ehtinyt ajatella saatika hakea sitä kameraa tai puhelinta. Tarjolla oli parmesaaniraastetta pastan päälle, mutta ei se sitä kaivannut kummankaan mielestä.


Taisi taas olla ainutkertainen ruokalaji. Tuskin maistuu toista kertaa ihan samalta, sillä minähän  pistän aina pannulle, mitä mieleen juolahtaa ja kaapista sattuu löytymään.

Ihmettelin itsekin, etten tullut tällä kertaa rouhaisseeksi pippurimyllyä, en lisänneeksi  joukoon murskattuja korianterin siemeniä, rose-pippuria tai thai-maustetta. Niitä kaikkia  tai jotain niistä laitan aika usein. Kurkumaakaan ei tähän tarvittu kauniin värin loihtimiseksi. Ravut ja sienet oli mainio yhdistelmä.

Nuori ja nätti

Sanoin syksyllä malagalaiselle kampaajalleni, että haluaisin näyttää nuoremmalta. Ihannetilannehan on, että kampaajan saisi minut näyttämään nuoremmalta ja kauniimmalta kuin olenkaan. Siinä tuolissa istuessa ei vain useinkaan tunnu, että loppputulos voisi olla toivottu. Märät hiukset menevät päätä myöten, kampausviitta ei anna kasvoille väriä ja kirkkaat valot saavat kaiken vanhuuden oikein huutamaan. Partakarvat sojottavat tuskallisesti. Silti käyn kiduttamassa itseäni säännöllisesti ja anelen 'tee nuori ja nätti'.

Mutta kampaajilla on erilaisia käsityksiä siitä, mikä tekee nuoren ja kauniin. Liekö ero kulttuurissa? Koto-Suomessa se näyttää olevan lyhyt, päältä revitty, niskasta siistitty tukka, jossa on särmää. Täällä Malagassa kampaajallani Evalla taas on sellainen käsitys, että hiusteni pitää olla vaaleat ja pidemät. "Jos kerran haluat näyttää nuoremmalle!" Lisää sävyä vaaleammilla raidoilla. Hänen harmikseen olen aina palannut Suomesta tukka kynittynä ja tummemmaksi sävytettynä. Oma syyni tietenin.  Jostain syystä kaipaan siellä aina ryhtiä ja voimaa  - haluan piirtyä tarkemmin ympäritöstäni. No, ehkä en haluaisi olla betoniporsas.

Nyt on suomalaisen kampaajan kädenjäljistä yli puoli vuotta. Ja Evani on saanut pikkuhiljaa tahtoaan läpi. Edelliselläkin kerralla, hän toivoi ettei vain leikattaisi paljon. Ja väriä tarvitsee laittaa vähintään joka toinen kuukausi, niitä raitoja ei onneksi niin usein. Ei siis leikattu paljoa. Hän ei myöskään ole ajellut niskavillojani, joka tuntui minusta hutiloinnille. Joka tapauksessa annoin hänen pitää päänsä. Ja kas kummaa - alan olla tyytyväinen tähän pehmeämpään, mielestäni suorastaan naiselliseen pehkoon. Nyt kun niskavillat ovat saaneet olla rauhassa useamman kuukauden, huomaan niiden jopa kihartuvan  hiukan. - En ehkä näytäkään niin kivestä veistetylle, kun suomalaisen tarkkaakin tarkemman kampaajan saksien ja "trimmerin" jäljiltä.

Niin, onnekseni kampaaja kerran kuussa ei saa talouttani täysin sijoiltaan. Riippuen siitä, mitä tehdään, kampaajani velottaa minulta 45-75 euroa/kerta.  Näillä hinnoilla minäkin raskin olla värjäämättä vuokra-asuntomme lavuaareja. (Niin, ja ne kamalat partakarvat katoavat vahalla poistettuna 9 eurolla.)

Katsotaan kuinka käy seuraavalla Suomen visiitillä. Alanko taas pitää hiusten föönaamista työläänä ja kipaisen parturin puheille: tee helppohoitoinen - niin ja nuorekas.

Parkinsson ja Lewy taluttavat ystävääni

Tein kuvakirjan ystävälle. Kätevä kierreselkäinen, vähän sanoja, kuvia yhteisistä hetkistä.  Tein entiselle toimittajalle, oikolukijalle, kirjojen suurkuluttajalle kuvakirjan, jossa on vain muutamia sanoja.

En tiedä onko hän saanut kirjettäni, toivottavasti joku on lukenut sen hänelle. Poika sanoi, ettei tiedä osaako äiti enää lukea. Näin voi käydä meistä kelle tahansa elämän tehdessä temppunsa. Reilu neljä vuotta sitten diagnoosi. Toisen käden lepovapina oli parkinsson. Lääkäri ei sitä ensin epäillyt, potilas ehdotti sitä itse. Toimittaja oli taustatyönsä tehnyt. Ystäväni katse alkoi pysähdellä. Istuessamme kesäyönä ulkona jutustellen, hän sekoitti poikansa tämän isään: "Kyllä kai sä tiedät missä me asuttiin, meidän ensimmäinen yhteinen koti ..." Mutta ei poika tiennyt, ei ollut tulloin edes syntynyt. Lyhyitä huolestuttavia hetkiä kirkkaan ajatusmaailman keskellä.

Parkinssonin kanssa voi elää vuosia sovussa. Siltä oli näyttänyt muiden tietämieni parkkislaisten kanssa. Oikeaa lääkitystä ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Tullessaan tapaamaan minua Malagaan kaksi vuotta sitten, hän etsi tunnin tietä lentokenttärakennuksen tuloaulaan, jossa seisoin odottamassa. Meillä oli silloin kuitenkin vielä pitkät yölliset juttuhetkemme, kiivaatkin uskonopilliset kiistat. Tuli pelkoja, harjoja, levottomuutta, epämääräisiä kipua. Viime kesänä hän lähti harhailemaan täysin vika suuntaan  juna-asemalta, jonka laiturilla seisoin häntä odottaen. Sain juosta hänet kiinni, sillä hän ei tajunnut huutojani.

Muutaman viikon päästä  olen menossa Suomeen ja häntä tapaamaan viime talven tapaan. Näin hänet edellisen kerran lokakuun alussa. Tuolloin hän oli huonossa kunnossa, ei olisi halunnut asua yksin, pienetkin asiat olivat ylivoimaisia päättää. Kotisairaanhoito kolme kertaa päivässä ei ollut riittävä apu hänelle. (Hesarin jutussa eilen, oli kerrottu osuvasti hänenkin huolestaan.)

Pelottaa. Hän odottaa sairaalassa paikkaa muistisairaitten palvelutaloon. On löytynyt uusi diagnoosi Lewyn kappale -tauti. Siksi kai oikeaa lääkitystä onkin ollut niin vaikea löytää.

Hän ei tiedä tulostani. Hän voi päästä sairaalasta "kotiin" jos vointi sallii, eli yökylään lapselle tai ystävän luo. Mutta vierailusta ei voi kertoa etukäteen, sillä se saa hänet liian levottomaksi. Levottomuus vaatii lääkitystä ja olo on sen jälkeen puuroinen. Osaanko minä kohdata hänet? Mitä häntä taluttavat herrat Parkinsson ja Lewy ovatkaan tehneet?

Ystävänpäivä oli juuri. En kirjoittanut toivotusta hänen aikajanalleen.

Kevät

"Aloita tänään ja tästä - löydät onnen elämästä." Näin lukee serkulta tuliaisiksi saadussa laatassa, jonka ripustin keittiön seinälle hellan viereen kaikkien kapustoiden kumppaniksi. Se tuli mieleeni, kun istuin tänään Muelle Unon Small Caféssa, kantapaikassamme, iltapäiväkahvilla.

Kaksiviikkoinen vierailuputki oli päättynyt. Saattelimme eilen kentälle tyttären ja Pikku Myyn. Illalla sammuin kuin saunalyhty kello yhdeksältä. Yöunia kertyi lähes 12 tuntia, mikä on minulle ihan huippu. Taisin olla ihan naatti.

Päivä kului siivotessa ja pyykkiä pesten.Välillä rivakastikin puhaltava puhuri ja auringon paiste pitivät huolen siitä, että kaikki oli kuivaa jo iltapäivän alussa.

Kun sitten istuimme aivan rauhallisesti kahvilassa auringon paisteessa, huomasin nauttivani. "Kevät", sanoi mies ja tajusin ensimmäistä kertaa etten verrannut hetkeä iltapäiväkahviin mökin seinustalla, en aurinkohiihtoon ladulla, en keväthankiin tai ensimmäisen kuohuviinilasillisen nauttimiseen ison halkopinon kyljessä. En mihinkään entiseen, vaan suuri tähän hetkeen tässä.  Kahvin jälkeen tilaamani cava ja mummille sopiva käsityö seuranani, puoliso vieressäni kirjaa lukien ja koira rauhallisesti maaten nautin keväästä - tässä.

P.S. 1 Hetket Pikku Myyn kanssa olivat tietty ihania. Odotan jo innolla seuraavaa tapaamistamme.
P.S. 2 Pikku Myy sai ensimmäisen hampaan maanantaina 4 kk 9 päivän ikäisenä. Muistan vieläkin kun hänen äitinsä puraisi minua ensimmäisen kerran rintaan upouudella hampaallaan lähes neljäkymmentä vuotta sitten.

Kone on laskeutunut 9 min sitten

Meidän perheessä on tammi-helmikuun vaihteeseen on kertynyt useita syntymäpäiviä. Minun ja miehen synttäreiden lisäksi tänä vuonna juhlittiin Malagassa lankomiehen 60-vuotispäiviä. Viikon aikana puntarin lukemat näyttivät minun kohdallani nousua reilun kaksi kiloa. Ei vain leivoksia, churroja ja tapaksia vaan myös moninaisia ihania yhteisiä illallisia ja lounaita ravintolassa sekä tässä meillä.

Talossa on ollut siis vilskettä. Ja puolen tunnin kuluttua saapuu odotettu lisä: tytär ja Pikku Myy ovat juuri laskeutuneet kentälle. Mummi petasi juuri sängyn, laittoi pyyhkeet, vaipan ja Myyn yöpaidan, äidin pyjaman ja villasukat odotusasentoon. Kohta vedän takin niskaan ja siirryn alas odottamaan taksin suuntavilkun vinkutusta kadulla. Voi kuinka on ihanaa ja jännää saada heidät tänne taas. Edellisestä vierailustahan on kulunut pari päivää  yli kolme viikkoa.

Tänä yönä talo on siis tavallista täydempi. Toisessa vierashuoneessa nukkuu nimittäin Myyn äidin serkku miehensä ja, Operaattorin, vajaan vuoden ikäisen Myyn pikkuserkun kanssa. Aamiaispöytään on kannettu jo kaksi ylimääräistä tuolia.

Ihanaa, että on elämää. Nyt täytyy mennä.
Hyvää yötä!